When it was time to say goodbye to my beloved dog Flash
- eveliinakauppinen
- Jun 16
- 6 min read
ENG/FI
I wanted to begin this blog with a story about a loyal friend.
Writing has always been an important way for me to process difficult moments. When I was grieving, it was comforting to read about the experiences of others and to feel that I wasn’t alone in my sorrow. If this text can offer support to even one person going through something similar, then writing it has been worthwhile.
As I write this, my 13-year-old dog Flash is sleeping beside me on his bed. I can’t stop thinking about the coming day when it will be time to say goodbye to my best friend, who has been faithfully by my side since I was one year old. The decision to say a final goodbye to Flash had crossed my mind several times before it became final, but on good days, life carried on as usual. I could feel a growing worry inside me as old age started to affect our daily life more and more. I had started to come to terms with the idea that Flash was no longer young and had already walked a long journey, but the final decision still felt far off.
When I realized that everyday life was no longer manageable and there was clearly pain, the decision had to be made. I called my loved ones first and received their support in this situation. Suddenly, everything became clearer, it was time. Those days felt confusing. Talking with my loved ones and sharing my thoughts and feelings was incredibly relieving, yet at the same time heartbreaking, knowing that the final moment was so close.
I decided that we would spend Flash’s last days doing everything he enjoyed. We’ve gone to the forest together, cuddled closely. I’ve been grateful to give him all my attention, even though I’ve cried many times already. The hardest part has been going through my thoughts a thousand times while watching him still wander around, unaware of what’s coming. On the other hand, getting to spend these last beautiful moments together has brought some comfort.
Today was the day we said goodbye. The minutes felt endless, and we went out for a walk one more time. The vet came to our home in the afternoon, and Flash gave a little growl at the large vet bag. It was comforting to go through all my thoughts and feel a sense of peace inside, knowing that this truly was the right time. We looked through urn options, and I chose a beautiful round urn for Flash.
The vet explained everything she was doing throughout the procedure. First, a calming shot was given before the final injections. I was beside Flash as his body started to relax, but his gaze remained fixed on the vet’s bag, he had heard a rustle earlier and was hoping for a treat. Flash has always been a fighter, and I knew he hid more pain than he showed.
After the sedation, the vet inserted the IV line and administered the final medications. I stroked Flash’s head and kept my hand on his chest, listening to his heartbeat. It felt like he was simply taking a nap, until the vet said his heart had stopped. I felt myself collapse at that moment, but at the same time, I felt peace he was no longer in pain. Flash didn’t have to pretend to be strong anymore; now he could rest. I was given a few moments alone with him, and I stroked his head. My last words to him were, “Mommy will always love you.”
Later that evening, I looked up at the sky and waved. Flash’s food bowl, still with some kibble in it, is on the floor but I’ll leave it there for now. I’m slowly adjusting to this new routine, but for now, I grieve as long as I need to. The tears can fall a hundred times if they need to.
It’s been three weeks since Flash passed away. At first, the tears came with every little reminder of him, and every single time I came home, I cried. Feelings of grief, relief, and guilt come in waves, one after the other but that’s completely normal. As the days go by, the sorrow has eased a bit, but the longing still hits hard at times.
The hardest part at first was accepting that he now lives on only in my memories. Sometimes, I still catch myself expecting him to peek around a corner. Talking with my loved ones has helped immensely, and all the support has meant a lot. Grief takes time, and it’s allowed to continue. The beautiful memories will stay with me forever.
Thank you for 13 beautiful years, my beloved and eternal warrior, Flash. <3
Halusin aloittaa tämän blogin kirjoittamisen tarinalla uskollisesta ystävästä.
Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeä osa käsitellä vaikeita hetkiä. Kun kävin surua läpi, oli helpottavaa lukea muiden kokemuksia ja tuntea, että en ole yksin suruni kanssa. Jos tämä teksti antaa yhdellekin tukea joka on vastaavassa tilanteessa, niin silloin tämän kirjoittaminen on ollut sen arvoista.
Kun kirjoitan tätä, vieressäni pedillään nukkuu 13-vuotias koirani Flash.
Mielessäni on koko ajan tuleva päivä, jolloin on aika hyvästellä paras ystäväni, joka on kulkenut uskollisesti elämässäni 1-vuotiaasta asti. Päätös hyvästellä viimeisen kerran Flash oli käynyt mielessä jo useamman kerran ennen lopullista päätöstä, mutta kuitenkin hyvinä päivinä arki jatkui normaalisti. Tunsin sisälläni kasvavan huolen, kun vanhuus alkoi enemmän vaikeuttamaan arkea. Olin alkanut sisäistämään ajatusta, että Flash ei ole enää se ikinuori ja on elänyt jo hyvin pitkän matkan, mutta lopullinen päätös tuntui vielä kaukaiselta.
Kun huomasin, että normaali arki ei enää ollut sujunut, ja kipuja selkeästi, oli tehtävä päätös. Soitin ensin läheisilleni, ja sain heiltä tukea tilanteeseen. Kaikki alkoi yhtäkkiä varmistumaan, että nyt on se hetki. Päivät tuntuivat sekavalta. Se että sain puhua läheisteni kanssa, ja purkaa ajatuksiani ja tunteitani, oli todella helpottavaa mutta samalla musertavaa tietäen että viimeinen hetki on pian.
Päätin, että nyt vietetään Flashin kanssa viimeiset päivät tehden kaikkea kivaa. Ollaan käyty Flashin kanssa metsällä, nukuttu lähekkäin. Olen ollut iloinen että voin antaa kaiken läsnäoloni Flashille vaikka itku on tullut jo monta kertaa. Vaikeinta tässä hetkessä on se kun joudun käymään tuhat kertaa ajatuksia läpi ja katsoa kun toinen vielä puuhastelee vieressä tietämättä mitä pian tapahtuu. Toisaalta taas se että saan viettää vielä viimeiset kauniit hetket, tuntuu helpottavalta.
Tänään oli päivä kun oli aika sanoa hyvästi. Minuutit tuntuivat ikuisuudelta, ja kävimme Flashin kanssa tekemässä vielä päivällä ulkona lenkin. Eläinlääkäri tuli iltapäivällä kotiini ja Flash vähän ärähti hänen isolle lääkärinlaukulle. Tuntui helpottavalta käydä vielä kaikki ajatukset läpi, ja tunsin sisimmässäni rauhan tietäen että nyt on oikea hetki. Katsoimme uurnavaihtoehdot läpi, ja valitsin Flashille kauniin pyöreän uurnan.
Eläinlääkäri kertoi koko toimenpiteen ajan mitä hän tekee ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensin aloitettiin laittamalla rauhoituspiikki ennen viimeisten piikkien laittoa. Olin Flashin vierellä ja hänen koko vartalo alkoi valumaan, mutta hänen katse pysyi sinnikkäästi kohti lääkärinlaukkua koska aikaisemmin hän kuuli sieltä rapinaa ja odotti jos on herkkuja. Flash on luonteeltaan aina ollut taistelija sielu ja tiesin että hän piilottaa kipuja enemmän mitä antaa näyttää. Rauhoituksen jälkeen lääkäri laittoi kanyylin, ja viimeiset lääkkeet. Silitin Flashin päätä ja pidin kättäni hänen rintakehällä kuunnellen sydämen sykettä. Tuntui koko ajan että Flash vain nukkuu päiväunia, kunnes lääkäri sanoi että nyt on sydän lakannut lyömästä. Tunsin musertuvani siihen paikkaan ja samaan aikaan tunsin, että nyt hänellä on rauha. Flashin ei enää tarvitse näyttää vahvaa vaan nyt hän saa olla ilman kipuja. Sain vielä hetken aikaa olla Flashin kanssa kahdestaan ja silitin hänen päätänsä ja viimeiset sanani olivat että ”äiti rakastaa sinua aina”.
Vielä illalla katsoin taivaalle ja heilutin sinne. Flashin ruokakippo jossa on vielä nappuloita on lattialla mutta se saa olla siinä vielä. Tässä varovasti totutellaan uuteen arkeen, mutta nyt surraan niin kauan kun siltä tuntuu. Itku saa tulla vaikka sata kertaa.
Tällä hetkellä Flashin poismenosta on kolme viikkoa. Alkuun itku on tuli jokaisessa hetkessä mikä muistuttaa Flashista, ja joka ikinen kerta kun tulen kotiin, tulee itku.
Tunteet surusta, helpotuksesta ja syyllisyydestä vuorottelevat yksi toisensa perään, mutta se on täysin normaalia. Päivien kuluessa, suru on osittain helpottanut mutta toisinaan ikävä on suuri. Vaikeinta alkuun oli sisäistää, että hän on nyt muisto sisimmässäni. Sitä hetkellisesti vielä odottaa tuleeko joku katsomaan jostain kulman takaa. Läheisten kanssa olen jutellut paljon ja se on tuntunut helpottavalta, ja kaikki tuki on ollut merkittävää. Surutyö jatkuu vielä pitkälle ja saa jatkua. Kauniit muistot säilyy mielessä ikuisesti.
